Kirkkohistoriasta

Pekka Ervast kirjassaan ”Jeesus Kristus Maailman Vapahtaja” kirjoitti myös iankaikkisesta kadotuksesta. Hän korostaa kirjassaan, että kreikankielinen sana ”aionios” tarkoittaa rajallista aikaa, yhtä aikakautta, ei iankaikkisuutta. Jeesuskin puhui Hyvästä Paimenesta, joka löytää viimeisen eksyneen lampaansa.

Erilaisia kristillisiä suuntauksia on noin 1500. Kaikki kertovat Raamatusta juuri sen ”oikean” tulkinnan. Raamatusta löytyy lähes lukematon määrä erilaisia yksityiskohtia, jopa vastakkaisia käsityksiä. Raamatussa on kuitenkin keskeisintä pyrkimys kuvata ihmisen suhdetta henkimaailmaan, johdattaa ihminen Luojansa luokse. Siinä on suuri määrä suoranaisia kehotuksia henkiyhteyksiin ja lukuisia esimerkkejä.

Raamattua lukiessa on olennaista kaiken aikaa miettiä, mikä on sanoman idea, viesti. Esimerkiksi Jeesus käytti arkkityyppisiä vertauskuvia opetuksissaan, kuten hyvä paimen, viinipuu, rikkaruoho, kyykäärmeen sikiöt (musta kyykäärme symboloi myös tärkeätä tietoa, viisautta, huomaa symbolina yhteys lääketieteeseen), lumivalkea jne. ”Tämän kaiken Jeesus puhui kansalle vertauksilla, ja ilman vertausta hän ei puhunut heille mitään” (Matt. 13:34).

Helena Blavatsky perusti Teosofisen seuran noin 120 vuotta sitten. Hänellä oli korkeat henkiset kyvyt ja hän oli erinomaisella tarkkuudella perehtynyt menneisiin ja nykyisiin valtauskontoihin. Kirjassaan ”Hunnuton ISIS Teologia osa 1”:ssä hän toi esiin useita mielenkiintoisia teologisia yksityiskohtia jo sata vuotta sitten, kuten käsityksen, että Vanhassa testamentissa ei olisi sanaakaan varsinaisesta sofiasta, jumalallisesta viisaudesta (gnostilaisuuteen, brahmalaisuuteen, buddhalaisuuteen liittyvästä korkeammasta tiedosta).

Samasta kirjasta löytyy jopa kannanotto: ”Uusi testamentti puolestaan menetti puhtautensa silloin, kun sen kokoonpanijat syyllistyivät lisäyksiin, Jumalallisen totuuden he uhrasivat omien, itsekkäiden päämäärien hyväksi ja kiistojen ylläpitämiseksi.”

Helena Blavatsky kirjassaan ”Hunnuton Isis Teologia osa 1”:ssä tulee sivulla 223 jopa johtopäätökseen: ”Kristinuskon opit, eettinen säännöstö sekä tavat omaksuttiin brahmalaisuudesta ja buddhalaisuudesta; sen seremoniat, asut ja ulkoinen loisto otettiin kokonaisuudessaan lamalaisuudesta. Roomalaiskatolisten munkki- ja nunnaluostarit ovat lähes orjallisia jäljitelmiä Tiibetin ja Mongolian vastaavista uskonnollisista rakennuksista.”

Jeesus muutti entisen käsityksen Taivaallisen Isän olemuksesta rakkauden Jumalaksi. Mooseksen kuvaamassa lain jumaluudessa korostui vihan ja koston jumala, esimerkiksi ”Ja hän sanoi heille: Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Jokainen sitokoon miekkansa vyölleen. Käykää sitten edestakaisin leirin halki portista porttiin ja tappakaa jokainen, olkoon vaikka oma veli, ystävä tai sukulainen.” (2 Moos.32:27) ”Mutta jos vahinko tapahtuu, niin annettakoon henki hengestä, silmä silmästä, hammas hampaasta, käsi kädestä, jalka jalasta.” (Moos.21:23-24).

Blavatsky kiinnittää huomiota kirjassaan ”Hunnuton Isis Teologia osa 1” sivuilla 256-257, kuinka Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa on kertomus Jairuksen tyttären herättämisestä. ”Kertomus on kuitenkin kokonaisuudessaan jäljennetty Harivansasta, ja se on kirjattu Krishnan tekeminä pidettyjen ihmeiden joukkoon.” Sivuilla 360-361 on esimerkkeinä kuinka ”UT:ssa on selvät kopiot pythagoralaiselta Sekstukselta sekä muilta pakanoilta.”

Sivulla 207 Blavatsky kirjoittaa Jeesuksen jumaluudesta seuraavasti: ”ettei nk. pyhissä kirjoituksissa ole sanaakaan, joka osoittaisi Jeesuksen opetuslasten todella pitäneen Jeesusta jumalana. Jumalallisia kunnianosoituksia he eivät suoneet hänelle ennen hänen kuolemaansa sen enempää kuin sen jälkeenkään. Heidän suhteensa häneen oli vain sellainen kuin opetuslapsella on ”mestariin”, jolla nimityksellä he häntä puhuttelivat.” ”Myöskään Jeesus ei itse koskaan julistanut yhtäläisyyttä Isänsä kanssa.” ”Hän nimitti itseään Jumalan pojaksi, mutta muisti toistuvasti vakuuttaa, että he olivat kaikki Jumalan, Taivaallisen Isän lapsia.” Huomaa Myös Jeesuksen lausahdus ristillä: ”Jumalani, Jumalani miksi minut hylkäsit.” (Matt.27:46) ja toisessa yhteydessä: ”Etkö usko, että minä olen Isässä, ja että Isä on minussa? Niitä sanoja, jotka minä teille puhun, minä en puhu itsestäni; ja Isä, joka minussa asuu, tekee teot, jotka ovat hänen.”(Joh.14:10) Apostoli Paavali toi esiin teosofisen näkökulman Jumalan läsnäolosta: ”hän, jossa me liikumme, elämme ja olemme”. (Apt. 17:28)

300-luvulla kirkkoa olivat pystyttämässä Roomassa myös kirkon vastustajat, keisarikin tarvittiin ratkomaan oppiriitoja. Kirkon alkutaipale oli verinen ja jatkuvien oppiriitojen täyttämä. Helena Blavatsky tuo kirjassaan esiin käsityksen, että islamilaisuuden nopea leviäminen olisi perustunut osittain juuri kristittyjen riitaisuuteen. Kirkkohistoriasta tulee vaikutelma, että erityisesti Roomassa uskonnollisia asioita olisi hoidettu ajoittaisesti paremminkin maallisen mielen ja edun näkökulmasta kuin Jeesuksen opetuksien mukaan, esimerkiksi miekkalähetys, inkvisitio, noitavainot, selibaatti, harhaoppisten vainoaminen, jopa eriuskoisten etniset puhdistukset, ristiretket, uskonsodat jne.

HS:ssa oli 29.03.1991 teologi Matti Myllykosken kirjoitus omasta väitöskirjastaan. Tässä hän toteaa eräänä yksityiskohtana, että Matteus ja Luukas ovat käyttäneet kuvatessaan Jeesuksen viimeisiä päiviä lähteenään pääsääntöisesti Markuksen esitystä ja toisessa yksityiskohdassa: ”Jotkut katsovat Markuksen ottaneen evankeliuminsa loppuluvut (Mark.14-16) suoraan hyvin vanhasta ja luotettavasta lähteestä. Tutkimuksen toista laitaa edustavat puolestaan ne, jotka ajattelevat Markuksen käyttäneen yksinomaan pieniä ja erillisiä suullisia traditioita ja luoneen passiokertomuksen siten varsin itsenäisesti.”

Kirkkoherra Voitto Viro kirjassaan ”Sielu on suunnaton ihme” (Kirjapaja, 1981) kirjoitti kirkon alkuvaiheeseen liittyvästä yksityiskohdasta: ”kirkolla oli kyllä virkailijoita, korjaajia, ”correctores”. Mutta he eivät poistaneet mitään vanhimmasta tunnetuista Raamatun kreikankielisistä käsikirjoituksista, vaan poistivat niistä gnostikkojen ja muiden pääkirkoista erillisten niihin tekemiä selviä lisäyksiä.

Jokaisella ihmisellä on oma mielensä, oma järkeilynsä. Tämän vuoksi jokainen kokee olevansa oikeassa omien ajatuksiensa ja pyrkimyksiensä näkökulmalta. Tämä vielä korostuu, jos haluaa painottaa jotakin yksityiskohtaa. Jotakin yksityiskohtaa korostamalla kaikki pitävät itseään aina oikeassa olevina, rehellisinä ja totuudellisina. Jos ajatellaan Pyhää Henkeä, Kristusta, on vain yksi mieli. Kristillisiä suuntauksia on yli tuhat, joissa ani harvassa halutaan kuunnella mikä on Pyhän Hengen, Kristuksen mielipide. Kirkkoisät melko aikaisessa vaiheessa hylkäsivät suorat henkiyhteydet (huomaa Jeesuksen ja Paavalin kehotukset, joita alkuseurakunnassa noudatettiin) ja alkoivat painottaa ja vaatia omia näkemyksiänsä kirkon ohjenuoraksi, usein korostaakseen kirkon maallista asemaa. Esimerkiksi Gregorius I Suuri kehitti kristinuskoa tuomalla siihen kiirastuliopin, korosti pyhimysten ja pyhäinjäännösten palvontaa, askeesia, itsekidutusta ja pappien selibaattia. 1200- luvulla paavi Stefanus keksi, että Jeesus antaessaan Pietarille taivasten avaimet tämä koskisi myös paaveja Pietarin seuraajina.